Valtimon koulun 8. -luokkalaiset ovat tutustuneet äidinkielen tunneilla fantasiakirjallisuuteen.
He kirjoittivat yhdessä fantasiatarinan, joka on nyt kokonaisuudessaan luettavissa tällä sivustolla.

---

Kapinallisten tykkilaiva seilasi kohti Läntistä saarta. Laivan piti viedä Pomon tytär keisarin luokse turvaan ja hakea aseita kapinallisille. Ilta oli rauhallinen, ja kuu loisti kelmeää valoaan laivan kannelle. Läntisen saaren ranta jo pilkotti horisontista. Laivan kapteeni tuli kannen alta ja määräsi miehiä vahtiin barbaarien laivaston varalta. Juuri kun kapteeni oli palaamassa kannen alle, kuului jyrinää. Läntinen saari näytti vajoavan veden alle. Kaukaisuudesta kuului huutoja ja kiljuntaa.

Läntisen saaren tulivuori purkautui, ja sen vuoksi saari vajosi meren syvyyksin. Räjähdys oli kuin tuhannen tykin pauketta. Paikka oli aiemmin ollut iso saari, jonka keskellä oli korkea noin 5000-metrinen, lumihuippuinen vuori. Saari oli myös mahtava kauppapaikka.

Kaikki vajosi hyiseen veteen. ”Koko miehistö kannelle!” kuului kapteenin huuto. Kaikki jäivät tuijottamaan tyhjää ja hiljaista merta. Enää ei kuulunut mitään. Ei huutoa, ei kiljuntaa. Meri oli tyyni. Tuossa, missä ennen oli ollut menestyvä saarivaltio, oli nyt enää vain rojuntäyteistä vettä. Kuu heijastui liikkumattomasta merestä. Hiljaisuuden rikkoi meren alta kantautuva ääni. Kuulosti kuin meri olisi huokaissut.

Kapteeni kutsui päällystön koolle. He olivat varanneet ruokatarpeita vain saarelle asti siinä toivossa, että täydentäisivät lastejaan satamassa. Matkaa lähimmälle saarelle oli tuhansia merimaileja, ja ruokaa riittäisi vain muutamalle. Keskusteltuaan tovin he päättivät salaisesta sopimuksesta. Miehistön nukkuessa he jättäisivät laivan. Niinpä he hakivat varastosta ruoat ja pakkasivat ne veneeseen. Miehistö oli nyt oman onnensa nojassa.

---

”Amelia! Ala tulla jo!” huudahti tummasilmäinen pikkupoika kädessään merestä poimittu esine. ”Voi Erik! Sen on parasta olla tärkeää!” kuului tytön lähenevä ääni. ”On, on, minä vannon!” Tyttö hyppäsi esiin metsästä ja kiinnitti heti katseensa Erikin kädessä olevaan kaulakoruun. Amelian silmät pyöristyivät, ja suusta tuli vauhkoontuneita sanoja: ”Mistä sinä tuon sait? Kai tiedät, varastaminen ei ole sallittua!” Erik pudisti päätään: ”Ei, ei. En minä tätä ole varastanut. Minä löysin sen meren rannalta.” Amelia tuumaili hetken ja sanoi: ”Meidän täytyy viedä tuo koru isälle, sillä se kuuluu luultavasti todella arvokkaalle henkilölle.”

”Isä, isä! Katso mitä löysimme!” lapset huusivat samalla, kun juoksivat vaaleatukkaista miestä kohti. Mies piteli kädessään verkkoa, johon oli jäänyt kiinni monta kalaa. ”Hmm. Mitä nyt on tapahtunut?” hän kysyi. ”Ääh! Hölmö! Ei mitään ole tapahtunut! Katso tätä!” Poika ojensi mutaista kättään, jossa lepäsi kaunis, arvokkaan näköinen kaulakoru. ”Ohhoh!” Mies nousi nopeasti ylös puiselta jakkaralta. ”Mistä te tämän saitte?” Amelia osoitti nopeasti pikkuveljeään: ”Tuo sen löysi meren rannasta!” Mies katseli korua kuin muistaen jotain. Nopeasti hän avasikin suunsa: ”Tämä kaulakoru kuuluu Jacobin, toisin sanoen Pomon, tyttärelle.” Lasten silmät laajenivat uteliaisuudesta. ”Kuka tämä Pomo on?” Isä-Sam vastasi: ”Maailman pelätyin merirosvo.”

”Hiljaisuutta, pyydän!” vanhin karjaisi hätääntyneille kyläläisille, jotka olivat kokoontuneet kalliotemppeliin. ”Tämä kaulakoru – vaikka se kuuluukin Pomon tyttärelle – ei välttämättä tarkoita, että merirosvot olisivat lähellä Pohjoista, meidän saartamme. Mutta kuitenkin ehdottaisin, että otamme tämän vakavasti, sillä jokainen meistä tietää, kuinka hirviömäinen Pomo osaa olla. Joten, kaikki saaren miehet laitetaan vahtiin merelle, kaksi kerrallaan. Heille annetaan torvi, jolla soittaa, jos saartamme lähestyy laivoja. Miehet saavat myös aseet puolustaakseen itseään vaaran tullessa. Onko vastalauseita?” Kukaan ei avannut suutaan ja puhunut, koska joka ikinen saarelainen luotti kylän vanhimpaan. ”Hienoa. Vapaaehtoisia?” vanhin kysyi ystävällisellä äänellä.

Keskiyön aikaan ensimmäiset miehet olivat valmiina saaren ympärillä olevilla kallioilla. Miehille oli annettu nahkapussukat, joissa oli leipää, vesileilit ja kuivattua kalaa. Lisäksi myös torvet ja teräväpäiset keihäät, joilla puolustautua tunkeilijoita vastaan. Sam asettui mukavaan asentoon luolan suulle katse kohti merta, joka oli sillä hetkellä tyyni. ”Tästä tulee pitkä yö”, hän sanoi itselleen ja huokaisi.

---

Oli kulunut jo viikko siitä, kun kapteeni oli lähtenyt muun päällystön kanssa salaa pois laivalta, jonne he olivat jättäneet miehistön meren armoille. Ruokavarat olivat ehtyneet jo huolestuttaviin määriin, sillä jäljellä oli enää vaivainen leipä, kolme pulloa viiniä, kaksi pussia pistaasipähkinöitä ja suolattua lihaa, joka oli jo pilaantunut auringon vaikutuksesta. Kaikki olivat hyvin väsyneitä ankaran soutamisen takia, eikä asiaa helpottanut sekään, että Pomon tytär, Joline, oli sairastunut merikuumeeseen. Kapteeni katsoi unessa makaavaa, kasvoiltaan sinertävää tyttöä ja ajatteli, millaisia hirveyksiä tapahtuisikaan, jos tuo tyttö kuolisi.

Sam heräsi hirveään torven töräykseen, joka kuului kylältä päin. ”Voi ei, nukahdin!” Sam huudahti hieman vielä tokkuraisena, mutta ravisteli sitten päätään ja kuulosteli. Töräys kuului uudestaan vielä kovempana. Sam katsahti merelle, muttei nähnyt ainoatakaan laivaa. Silloin joku kiipesi luolan suuaukolle, henkäisi huomattuaan Samin ja kiiruhti hänen luokseen. ”Sam! Sam! Etkö kuullut varoitustorven ääntä!? Minut käskettiin hakemaan muita vartijoita! Kylän vanhin löysi jotain ja käski hakemaan kaikki paikalle! Tule nyt, se on jotain tärkeää!” hengästynyt mies henkäisi, mutta juoksi sitten luolansuulle Sam kintereillään.

Viimein, kun Sam oli päässyt leirinuotiolle, vanhin alkoi puhua. ”Kuten huomaatte, olen kutsunut poikkeuksellisesti kaikki paikalle. ” Vanhin piti tauon, ja kyläläiset silmäilivät häntä kiihkon vallassa. ”Olen selvittänyt Pomon, maailman pelätyimmän merirosvon, tyttären kaulakorun salaisuuden.” Kaikki haukkoivat henkeään odottaen ja silmäillen vanhimman kädessä olevaa kaulakorua, joka säihkyi tulen liekkien heijastuessa siitä. ”Tämä kaulakoru,” vanhin sanoi ääntään korottaen, ”on noiduttu!”

Oli varhainen aamu, ja eräällä kalliolla istuva vartiomies ihmetteli: ”Miksi kaikki kyläläiset ovat kerääntyneet leirinuotion ääreen?” Samalla hän katsahti toisen kallion suuntaan ja huomasi, että lähellä rantaa oli laivue. Mies otti kaukoputkensa ja suuntasi sen laivueen päälaivan mastoon. Hän ei erottanut kunnolla laivan lippua, mutta sitten hän huomasi sen. Lipussa oli Pomon logo. Mies otti torvensa ja puhalsi siihen niin kovaa kuin pystyi. Hän juoksi alas kalliolta ja nousi toiselle kalliolle, jossa toisen vartijan olisi pitänyt vartioida suuntaa, josta Pomo oli tulossa. Vartija mietti, miksi toinen vartiomies ei ollut varoittanut laivueesta. Kun mies meni vuoren toiselle laidalle, hän huomasi kuolleen vartijan, jonka rintakehässä juuri sydämen kohdalla sojotti nuoli. Pelosta kauhistunut vartija lähti juoksemaan kohti kylää, kun häneen osui nuoli suoraan takaraivoon. Nuoli lävisti hänen päänsä helposti. Hän kaatui ja vieri alas kalliolta.


Samaan aikaan kyläläiset katsoivat kalliolle mutteivat nähneet vartijaa. He ajattelivat, että kyse oli vain pilasta. Vähän ajan kuluttua he kuulivat sotatorven törähdyksen. Vanhin kauhistui ja huusi: ”Tuo on Pomon joukkojen sotatorvi!” Kyläläiset tarttuivat hankoihin ja muihin aseisiin, mitä vain löysivät, ja sotilaat ottivat aseensa esiin. Vanhin otti korun taskustaan ja antoi sen Erikille. ”Ota tämä koru ja vie se turvaan!” sanoi hän Erikille hätääntyneenä. Erik säntäsi kotiinsa ja meni talon lattiassa olevasta luukusta kellariin. Hänellä oli siellä pieni maja, jonne hän meni aina kun häntä pelotti. Pian Pomon joukot olivat ylittäneet vuoret, ja he olisivat aivan kohta kylässä. Erik kuuli kellariin asti, kuinka sotilaat karjuivat raivokkaassa taistelussa. Taistelu oli suoraan sanottuna teurastus, koska Pomon joukkoja oli enemmän. He pääsivät helposti kyläläisten selustaan ja tappoivat heidät helposti. Kyläläisistä ja kylän sotilaista ei ollut minkäänlaista vastusta Pomon kokeneille sotilaille. Erik kuuli, kuinka avuttomat kyläläiset huusivat jumalten apua. Erik itki ja peitti korvansa, mutta hän silti kuuli tuskaisimmat huudot.


Aamulla Erik tuli kellarista ja meni ulos. Hän näki vain kuolleita kyläläisiä. Kaikki olivat kuolleita: miehet, naiset, lapset ja eläimet. Kukaan muu ei ollut hengissä paitsi pieni Erik. Hän näki kaukana isänsä runnellun ruumiin. Poika juoksi sinne ja näki isänsä kädessä olevan kirjan. Hän yritti elvyttää isäänsä, mutta se oli turhaa, koska tämä oli kuollut. Erik itki useita tunteja isänsä ruumiin luona, mutta lopulta hän otti kirjan isän kädestä. Hänellä oli vaikeuksia saada sitä irti, koska isän kuollut käsi puristi sitä tiukasti. Lopulta hän sai kirjan irti. Siinä oli pieni kirjanmerkki, ja Erik avasi kirjan siitä kohtaa. Siinä kerrottiin jotain jostakin korusta.

Erik tutki kirjaa tarkemmin ja huomasi, että siinä kerrottiin juuri siitä korusta, joka hänellä oli. Viimeisessä korusta kertovasta kappaleessa luki, että korulla voi matkustaa ajassa taaksepäin, jos sen aukaisee ja sanoo tietyn loitsun. Erik avasi korun ja luki kirjassa olevan loitsun. Se oli jotain kummallista kieltä, mutta jostakin ihmeen syystä hän osasi lukea sen. Pian korusta lähti kirkas valo, joka osui Erikiin. Silloin hän huomasi matkanneensa ajassa taaksepäin. Hän meni leirinuotion ääreen ja katsoi aurinkokelloa. Oli iltapäivä.

Kaikki kyläläiset olivat kokoontuneet leirinuotion ääreen päättämään vartiovuoroista. Eerik rupesi huutamaan: ”Paetkaa, Pomon joukot ovat tulossa, he hyökkäävät illalla!” Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Eerikiin, vaan he jatkoivat toistensa kanssa puhumista. Eerik tämä ihmetytti. Hän katsoi käsiänsä ja näki, että hän oli muuttunut näkymättömäksi. Mitä hän nyt tekisi?

---

Erik mietti epätoivoisena ja yritti keksi nopeasti jotakin. Hän muisti kaulassaan olevan korun. Hän lausui sanat, jotka olivat olleet kirjassa. Hän ja hänen korunsa nousivat ilmaan ja iso valo ympäröi heitä.

Erik joutui hyttiin, jossa oli varsin kauniin näköinen nainen. Hänen siniset hiuksensa laskeutuivat hyvin kammattuina hänen olkapäilleen. Kultaiset silmät katsoivat mietteliäästi kattoon. Hänellä oli päällään nahkahousut, miesten paita, kultakirjaillut liivit ja cowboybootsit. Naisen vieressä oli varsin miellyttävän näköinen mies, jolla oli kultaiset hiukset ja verenpunaiset silmät. Hän kumarsi syvään ja sanoi:” Kerro, missä tyttöni on tai heitän sinut pedon suuhun!” ”En kerro!” Samassa nainen otti esiin taikasauvan ja muutti Pomon lohikäärmeeksi.

---

TAPAHTUNUT AIKAISEMMIN

Keisari istui pöydän ääressä syömässä yksinäistä ateriaansa. Keisarin kädessä ollut viinilasi räsähti lattiaan, kun tämän takaa kuului hyvin tuttu ääni: "Sinuna en joisi tuota. Palvelustyttö lisäsi sekaan myrkkyä." Vaivalloisesti lihava keisari kääntyi tuolissaan katsomaan naista, jonka pitkät siniset hiukset laskeutuivat tämän hennoille hartioille. "Marcia. Olinkin tunnistavani äänesi. Mikä sinut tänne tuo?" keisari kysyi ivaa äänessään. "Pitäisikö minulla olla jokin syy?" Marcia keinahteli keisarin vierelle ja nojasi tämän tuolin selkänojaan ja jatkoi: "Itse asiassa minulla on asiaa sinulle. Kiinnostaisiko sinua saada kiinni maailman pelätyin merirosvo, joka tunnetaan punaisista silmistään ja kullankeltaisista hiuksistaan?"

"Selitäpä minulle yksi asia Marcia. Miksi haluat antaa oman aviomiehesi minun käsiini, kun tiedät, että hän joutuu maksamaan teoistaan pahimmalla mahdollisella tavalla? Eli kuolemalla?" keisari kysyi ihmeissään. "Sinä annat minulle suuren palkkion Jacobista, jolloin me kumpikin hyödymme tästä", Marcia kieroili. "Mielenkiintoinen ehdotus, mutta miten aiot toteuttaa sen?" keisari tiedusteli. "Se on hyvin yksinkertaista. Olen järjestänyt tykkilaivan seilaamaan tänne Läntiselle saarelle, jossa tyttäreni annetaan sinulle. Miehistö luulee saavansa käskyn Jacobilta, joka ei tiedä tästä yhtään mitään. Jolinen avulla voimme houkutella Jacobin tulemaan tänne pelastamaan tämän, ja kun hän saapuu, te olette jo valmiina nappaamaan hänet. Olen myös suunnitellut lähettäväni Pomon nimissä sotalaivueen eräälle Pohjoiselle saarelle, koska tiedän siellä olevan tyttäreni taikakaulaketjun. Onko tämä sinulle selvää, ystäväiseni?" Marcia selitti. Keisari mietti hetken ja totesi kaareileva hymy huulillaan: "Eiköhän se järjesty."

---

Erik henkäisi kuuluvasti, jolloin sinihiuksinen nainen, Marcia, kääntyi häneen taikasauva ojossa. Erik katsoi käsiään. Ne näkyivät jälleen. Hän haukkoi henkeään, kun naisen kylmä käsi kosketti tämän poskea. Nainen silmäili poikaa uteliaasti. Hän aukaisi suunsa, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, koska tämän takaa kuului huvittunut ääni: "Voi Marcia -kulta. Miten sinusta on noin huono taikoja tullut?" Pomo oli muuttunut takaisin mieheksi ja kuului kova läimäys, kun nainen jo makasi maassa. Taikasauva vieri pienen lipaston alle. Erik painautui pelokkaana huoneen nurkkaan puristaen kaulakorua käsissään. Pomo käänsi verenpunaiset silmänsä Marciasta Erikiin. Erik vapisi. Hän avasi suunsa ja sai sanotuksi: "Herra.. Mi-minä py-pyydän. Älkää tehkö minulle pahaa..." Pomo tarkasteli pientä poikaa ja huomasi tämän puristavan tiukasti käsissään tuttua kaulakorua. Äkkiä hänen silmänsä laajenivat ja hän kysyi matalalla äänellä: "Poika. Mistä sinä olet saanut tuon kaulakorun?"

Kun Erik oli kertonut kaiken, mitä tiesi kaulakorusta, Jacob vetäisi kaulakorun pienten sormien ympäriltä ja alkoi mumista kummallista loitsua, joka oli aivan erilainen kuin se, jonka Erik oli lausunut kirjasta. Kun Jacob lopetti, hän riuhtaisi pojan äkkiä vierelleen, ja siinä samassa he olivatkin jo kadonneet.

Pomo ja Erik ilmestyivät näkyviin pienellä soutuveneellä, joka oli seisahtunut keskelle merta. Heti ensimmäisenä Erik kiinnitti katseensa nuoreen naiseen, joka vääntelehti tuskissaan huovan alla veneen pohjalla. Pomo ampaisi heti Jolinen luokse ja tiedusteli riutuneelta mieheltä, mikä hänen tytärtään vaivasi. Mies selitti tytön sairastavan vakavasti merikuumetta. Pomo ei aikaillut, vaan tarttui nukkuvaan tyttäreensä ja Erikiin, veti heidät kainaloonsa ja katosi jälleen kerran.

Päästyään määränpäähänsä Pomo kuiskasi Jolinen korvaan: "Älä pelkää. Sinä selviydyt." Sen jälkeen Pomo kääntyi Erikin puoleen ja kysyi: "Haluatko jäädä meidän luoksemme asumaan?" Vastaukseksi Erik hymyili helpottuneena ja nyökkäsi.

---